On alkamassa ensimäinen ehjä kouluviikko, itselläni toinen lomaviikko. Ensimmäinen viikko meni uuden opetteluun. Nautin aamupalani levollisesti, nautin luonnosta ja rauhasta. Tein havaintoja menneestä, jotta näen tulevaan. Siirryin oman osaamisalueeni ulkopuolle, opettelemaan konekorjaajan työkaluja ja assistenttina olemista: kulmahiomakone, tinakolvi, sivuleikkuri, sulkija – onkohan näistä loppukoe?
Havaitsin sen tosiasian, että 60 vuotta peräkkäin olen lähtenyt innokkaana kouluun, todella! Sitä ennen parin vuoden ajan kävin leikkikoulua kotona. Tänä syksynä en lähtenyt. Muistelin kahvin ääressä niitä erilaisia lähtöjä, merkityksellisiä asioita ja muistoja. On mielenkiintoista ja opettavaista huomat, mitä kukin oppilaitos, oppimispesä on merkinnyt ja millaisen jäljen jättänyt.
Muistoissa on lähdön voiman lähde, kannustaja ja suuntaaja. ”Leikkikoulu” oli koulun leikkimistä. Naapurin isommat tytöt aloittivat koulun ja he ottivat opettajan roolin kotiin saavuttuaan. Olin yksi oppilaista, tuolit olivat rivissä pulpetteina. Siinä polvillaan käytiin läpi isompien ”oikeassa koulussa” oppimia asioita. Lukemisen opin jo kolmevuotiaana, joten koulutehtävät olivat helppoja, mutta mukavia. Kyse oli arkisesta esiopetuksesta. Opettaja oli vaativa.
Kansakouluun minut ohjattiin 6-vuotiaana, koska osasin jo lukea. Siinä isän peruste, kun polkupyörän ”tarakalla” vei minut opettajan luo pääsykokeeseen. Jännitti! Minun piti lukea virsikirjasta joitakin virsiä. Opettaja totesi ”koulukypsyyden” ja näin alkoi oikea koulutie, joka nyt on katkolla. Isä ja äiti kouluun kannustivat.
Kansakoulun kuusi luokkaa kävin kahdessa eri koulussa, aina sen mukaan, mihin määrättiin. Ei silloinkaan nuori koululainen ollut tietoinen kunnan päätöksistä eikä pikkukoulujen oppilasmääräongelmista. En koe kärsineeni, en edes ihmetelleeni, miksi näin koulupaikkaani vaihdettiin. Tuttuja oli kuitenkin aina kavereina, se olikin varmasti ratkaisevinta viihtymiseen ja hyvään oloon tässä pallottelussa. Mitä sitten alaluokilta on jäänyt muistoihin? Paljon positiivista on mielessä: koulumatkat, yhteiset tunnit ja niissä esitetyt ohjelmanumerot, askartelut ja kaverit. Joulujuhlassa esitin runon Tonttu Tippeli, mikä onkin osoittautunut enteeksi! Jännittävää oli, kun terveydenhoitaja tuli kouluun ja kukin sai piikin vuorollaan. Hiihtokilpailuista on jäänyt huonoja muistoja. Ei ollut kiva, kun vaivalla pääsit maaliin, luit suorituksesi liitutaululta ja mustikkamehu vieläkin joskus palaa muistiin. Onneksi usein pakkasta oli yli -15 astetta, jotta sukset sai jättää kotiin! Mielenkiintoista on, että oppimisesta ei ole jäänyt mieleen paljonkaan. Se oli kai niin itsestään selvää. Yksi asia kuitenkin: kertotaulun osaaminen testattiin siten, että kaikki nousivat ylös ja oikein vastanneet ja nopeimmat saivat aina istua. Isä oli hyvä opettaja, vieläkin muistan ne muistisäännöt, joita sain. Mitähän sellainen oppilas kertotaulutentistä muistaa, joka viimeiseksi jäi seisomaan – yksin. Suhde matematiikkaan on ehkä sama kuin minulla hiihtoon oli monta vuotta.
Keskikouluun menin pyrkimään sitten kuudennen luokan jälkeen. Pyrkiminen oli kaksipäiväinen tapahtuma. Muistan vieläkin sen pienen keltaisen opuksen Oppikouluun pyrkivän opas, jonka avulla pääsykokeisiin valmistauduin. Tehtävät olivat äidinkieleen ja matematiikkaan liittyviä. Matematiikassa oli sanallisia ja mekaanisia tehtäviä. Toisen päivän päätteeksi julkistettiin keskikouluun hyväksytyt oppilaat. Kannustajina olivat äiti ja sisareni, joka oli päässyt keskikouluun edellisenä syksynä. Keskikouluajasta muistuu mieleen bussimatkat, konvien paritanssit ja rehtorin pyynnöstö opettajainhuoneessa välituntikahvinkeitto. Kahvi tuoksui käsissä koko loppupäivän, toisetkin saivat nuuhkia. Paljon tuli uusia oppiaineita. Ruotsin ja saksan opettajat olivat kannustavia, he antoivat innokkaalle oppilaalle ylimääräistä lukemista. Kannustus on kantanut pitkään. Jos aamuhartaudessa virsilaulu ei kaikunut, rehtori kuulutti keskusradiosta kesken oppitunnin aulaan, jossa pidettiin ylimääräiset harjoitukset. Kanttori Eino musiikinopettajana käytti omat välituntinsa oppilaiden yksityisopetukseen, näin opin soittamaan pianoa. Kaustisen kisojen ennen oppilaat tamppasivat yleisölle reittejä ladun varteen. Se oli ihan mukavaa liikuntaa, samoin kuin Teerijärvelle päin kävely ja takaisin, jos sukset olivat unohtuneet kotiin! Liikuntaa sekin! Opettajat ovat olleet hyviä koko matkalla. Muutenkaan mieleen ei ole jäänyt mitään negatiivista. Paljon tuli uusia ystäviä, uusia opettajia. Nopea piti olla, että ennen kotimatkaa ennätti juosta hakemaan Virkkalan kaupasta lämpimän sokeripossun, sisällä oli marmeladia.
Kotona tehtiin töitä, varmaan läksytkin, vaikeaa ei ollut, en ainakaan muista. Tunnollisesti kaikki hoidin. Kannustajana muistan lääkekaapinhoitaja Tykon, kun hänen luotaan äidin ohjeistaman hain RaMaVitiä tai jotain muuta tarpeellista, Tyko totesi, että sinä sitten jatkat opintoja, sinä olet lukija. Hän oli näkijä. Hän vanhempieni ohella kannusti opintielle, ei ollut vaihtoehtoja. Kesällä lehmät karkasivat kotiin paimentytöltä, joka luki kirjaa syventyneenä. Ei sellaisesta ole maanviljelijäksi, siskoni oli parempi. Näin jatkuu koulutieni oppikoulun ylemmille luokille ja kirjoittamiseni, kun mekaanikon assistentin töiltäni ennätän:) Siis opintielle uutta oppimaan…